perjantai 21. joulukuuta 2012

Sofi Oksanen - Puhdistus

Tämän kirjan luin pokkarina, eikä pokkarissa ollut minkäänlaista selostusta siitä, mistä kirja kertoo, joten en voinut kirjoittaa sen takakannen tekstiä, kuten olen tähän mennessä aina kirjoittanut. Sillä tavalla ei tule paljastettua liikaa kirjan tarinasta.
Niinpä otin tekstin adlibris.com:in sivuilta, toivoen samalla että en tule tehneeksi mitään väärää.


Ikääntynyt Aliide Truu asuu yksin talossaan Viron maaseudulla. Maa on itsenäistynyt edellisenä vuonna ja maareformi on alkanut. Vanhan naisen arjen katkaisee pihalle pyörtynyt parikymppinen Zara. Tultuaan tajuihinsa Zara kertoo pakenevansa pahoinpitelevää miestään ja pyytää turvapaikkaa. Kohtaaminen nostaa Aliiden mieleen repivät muistot valinnoista, jotka sinetöivät hänen lähimpiensä kohtalon. Omiin epätoivoisiin ratkaisuihinsa pakotetun Zaran tilanne puolestaan osoittaa, että vaikka aika on toinen, vaino ei ole loppunut, muuttanut vain muotoaan.

Nuoren silmin kirja vaikutti hieman tylsältä, ainakin aluksi. Mutta loppua kohden huomasin, että kiinnostuin kuulemaan loputkin sekä Aliiden että Zaran elämästä. Vaikka ensimmäiset 100 sivua luin hitaasti ja hieman tylsistyneenä, imin loppukirjan huomattavan nopeasti.
Kirja on historiallinen romaani, ja siinä kerrottiin rinnakkain sekä Aliiden että Zaran elämästä eri vuosikymmeninä. Se teki kirjasta hieman sekavaa, kun ensin puhuttiin sen hetkisestä ajasta kun Aliide ja Zara tapaavat, sitten hypätäänkin Zaran lapsuuteen, sitten takaisin sen hetkiseen aikaan ja sitten vielä Aliiden nuoruuteen.
En tiedä miksi, mutta loppujen lopuksi minulla oli hieman haikea olo, kun kuulin, mitä kaikkea nämä kaksi naista olivat joutuneet aikojen saatossa kestämään. Opin myös paljon uutta tuosta ajasta, ja uskonpa, että historianopettajanikin olisi ylpeä.
Kirja oli mielestäni hyvä, kokonaisuutta ajatellen. Plussapisteitä sai myös kirjan loppupuolella olevista suomennoksista kirjassa käytetyistä ulkomaankielisistä sanoista.


-Maria

tiistai 11. joulukuuta 2012

Bret Easton Ellis - Amerikan Psyko

Bret Easton Ellis, yksi kohutuimmista nykykirjailijoista, saa paljolti kiittää maineestaan vuonna 1991 ilmestynyttä romaaniaan Amerikan Psyko. Se lennätti hänet maailmanlaajuiseen kuuluisuuteen ja jakoi samalla niin lukijoiden kuin kriitikoidenkin mielipiteet jyrkästi kahtia.

Yhtä kahtia jakautunut on romaanin päähenkilön, Patrick Batemanin, maailma. Hän on 26- vuotias komea, rikas ja sivistynyt miljonääripankkiiri, Wall Streetin herrasmies, jonka sisällä asustaa kuitenkin tri Jekyllin lisäksi myös mr Hyde. Öisin hän muuttuu sadistiseksi massamurhaajaksi joka raiskaa, kiduttaa, tappaa ja paloittelee uhrinsa osoitten ehtymättömän karmaisevaa mielikuvitusta. Kierre kiihtyy koko ajan, sillä aika ja maailma vaativat yhä voimakkaampia ärsykkeitä.

Amerikan Psyko päätyi luettavakseni - jälleen kerran - koulun kautta. Äidinkielen opettajamme sattui sanomaan tunnilla, että kirja ei sovi heikkohermoisille, mutta saa sen toki lukea, joten minähän pinkaisin ensimmäisenä kirjastoon lainaamaan tätä kirjaa. En ole heikkohermoinen, päin vastoin.
Tämä kirja jakoi myös minun - kuten monien kriitikoidenkin - mielipiteeni kahtia. En oikein osannut päättää, pidinkö kirjasta vai en. Saatan kyllä hieman kallistua sille puolelle, että kirja ei ihan ollut minun makuuni.
Ensimmäinen kolmannes kirjasta meni Patrickin tyypillisiin perjantai-iltoihin ravintoloissa ystäviensä ja tuttaviensa ja työkavereidensa kanssa, toinen kolmannes kertoi Patrickin harrastuksista pöytienvaraamisesta aina ihmisten kiduttamiseen ja tappamiseen. Loppu kirja kertoikin sitten näistä kaikista ja kirjan edetessä huomasi selvästi, että Patrick oli hullu ja sekoamassa vielä pahemmin.
Murhat olivat mielestäni ällöttäviä ja minun kävi sääliksi uhreja (mutta eikös se olekin tarkoitus...?), ja aika monessa murhassa käytettiin samoja "temppuja". Niitä ei kuitenkaan ollut liikaa, mikä oli mielestäni hyvä.
Kuitenkin, kirjan hahmot jäivät etäisiksi ja jatkuva jaarittelu vaatteista tylsistytti. Samaten tylsiä olivat väliin tungetut mielipiteet joidenkin bändien hyvistä ja huonoista biiseistä (Patrickin mielestä) ja muusta elämästä.
Kirja ei sovi heikkohermoisille, mutta ei myöskään sellaisille ihmisille, jotka eivät jaksa lukea jatkuvaa jaarittelua samantyylisistä tai turhanpäiväisistä asioista.


-Maria

tiistai 27. marraskuuta 2012

Lauren Oliver - Pandemonium Rakkaus on kapinaa


Jatko-osa Deliriumille, spoilaa, mikäli et ole ensimmäistä lukenut!
Takakansi:
”Mitään ’ennen’ ei ole. On vain nyt jja se, mikä koittaa seuraavaksi.”
"Lenan ja Alexin piti viettää koko loppuelämänsä yhdessä, mutta suunnitelma kariutui Portlandin rajavartioiden armottomiin laukauksiin. Luotien tavoittaman Alexin matka katkesi ennen alkamistaan. Lenan matka jatkui. Yksin.
Uusi Lena yrittää epätoivoisesti unohtaa painajaisensa, aikaisemman elämänsä ja Alexin. Haaveet yhteisestä elämästä ja rakkaudesta ovat vaihtuneet aktiiviseen työskentelyyn vastarintaliikkeessä. Savu- ja lliekkimuurin läpi selvinneestä herkästä nuoresta naisesta on kasvanut vahva ja uhmakas taistelija, joka on valmis soluttautumaan vihollisen selustaan riskejä kaihtamatta. Päällisin puolin järkkymättömän Lenan sisäinen maailma on kuitenkin sekaisin pahemmin kuin koskaan: onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia? Ja ovatko kapinan polttoaineet, rakkaus ja vapaus, edelleen puolustamisen – tai kokemisen arvoisia?
Dystooppisen Delirium-trilogian uutuus jatkaa kouraisevaa kuvaustaan ihmiskunnan tulevaisuudesta, vapisevasta valtakoneistosta, sortuvista ihanteista ja sorretuista yksilöistä. Pandemonium on tarina kriminalisoiduista tunteista ja kaaokseen johtavasta tunteettomuudesta: epätoivoisesta yrityksestämme pitää kiinni ihmisyydestä olosuhteissa, joissa nuorallakävellään elämän ja kuoleman välimaastossa."

Deliriumia syytettiin paljonkin samankaltaisuuksista Ally Condien Tarkoitettu -kirjan kanssa. Vaikka Pandemonium ei olekkaan enää niin samanlainen, on silti yhtäläisyyksiä löydettävissä Rajalla -jatko-osan kanssa. Asia ei nyt kuitenkaan ole kummakaan, koska Genre on nyt vähän sen tyylinenkin, että yhtäläisyyksiä on hankala välttää.
Tarina vuorottelee kahdessa ajassa. Silloin Alex asui korvessa Invalidien kanssa. Nyt hän on soluttautunut yhteiskuntaan vastarintaliikkeen mukana.
Silloin. Lena on sekaisin Alexin kuoltua aidalle. Yritys onnistui hänen osaltaan, mutta heidän oli tarkoitus mennä korpeen kahdestaan. Nyt Lena on yksin. Hän löytää hyvin pian yhdelle korven "kotipesälle" missä asuu Korpin johtama yhteisö. Töitä täytyy tehdä raskaasti, ja ruuasta on pulaa. Tämäkin on kuitenkin parempi, kuin eläminen aidan toisella puolella "zombimaassa". 
Korvessa Lena saa hyviä ystäviä. Vaikka hän yhä toisinaan painii yhteiskunnan iskostamien sääntöjen kanssa, alkaa hän sopeutua vapaampaan elämään. Mutta onko elämällä lupa jatkua ilman Alexia?
Nyt. Lena toimii osana DVA, Deliriasta vapaa amerikka, järjestöä, tarkoituksenaan onkia tietoja vastarintaliikkeelle. Yhteiskunnan ihmisiä järkyttää Raadonsyöjien, joita he toki luulevat tyypillisiksi Invalideiksi, hyökkäykset, ja niiden tuoman mielikuvat. 
DVA:n puheen johtajan poika, Julian, on komea poika, jota Lena määrätään pitämään silmällä. Kun kesken DVA:n suuren tapahtuman Raadonsyöjät hyökkäävät, on hänen pakko seurata Juliania viemäriin. Hänen kolkataan, ja hän herää samasta sellistä Julianin kanssa. Asiassa on jotain hämärää, mutta mitä?
Vaikka haluaisin olla vertaamatta Pandemoniumia ja Rajalla -kirjaa, on minun pakko. Henkilökohtainen mielipiteeni on, että Lauren Oliverin Pandemoniun on vauhdikkaampi, ja parempi. Molemmat ovat kauniisti kirjoitettuja, mutta Rajalla tuntui junnaavan toisinaan paikallaan. Hahmot ovat mielestäni aidompia ja uskottavampia, mutta se on vain mielipiteeni. 
Ainoaa miinusta antaisin jatkuvasta "Rakkaus tappaa" shaibasta, mutta koska se on niin suuri osa kirjaa, jätän miinuksen antamatta.
Teos oli kerrassaan mukavaa luettavaa, ja jäänkin tässä odottelemaan jatko-osaa innolla. 
-Anastasia

tiistai 6. marraskuuta 2012

Salla Simukka - Jäljellä & Toisaalla


Jäljellä

Takakansi:
"Emmi Aalto on 15-vuotias tyttö, josta tuntuu, ettei  hän ole mitään. Koulussa hän ei ole löytänyt omaa lahjakkuusaluettaan, vaan on pelkkä potenttiaali. Emmi päättää karata, jotta hänestä tulisi edes tyttö, joka katosi. Mutta kun hän palaa karkumatkaltaan, kotona ei ole ketään. Eikä naapuritalossakaan. Eikä koko kaupungissakaan. Kaikki ihmiset ovat kadonneet, vai ovatko?"

Tulevaisuuden järjestelmässä jokainen ihmine luokitellaan oman lahjakkuusalueensa mukaan. Toiset ovat Aktivisteja, toiset Intellektuaaleja ja niin edelleen.
  Emmi on Potentiaali. 15-vuotiaana se on erittäin harvinaista, ja hän tuntee itsensä näkymöttämäksi. Ystäviä ei oikeastaan ole. Hän karkaa. Kun hän palaa kotiin, hän ei löydä ketään. Kaikki ovat kadonneet.

Hän tapaa viimein Onervan. Hän ystävystyy masentuneen tytön kanssa, ja yhdessä he alkavat selvitellä mysteeriä. Missä kaikki ovat? Miksi juuri he jäivät jäljelle? Pakkaa sekottaa vielä se, että Emmi alkaa saada satu viitteitä. Hän rakastaa satuja, ja kun lauseen pätkiä hänen lempi saduistaan alkaa ilmestyä kaikkialle, on jokin vielä pahemmin pielessä.

Luin kyseisen kirjan kesällä. En ole muutenkaan koulukiireiltäni oiken kerennyt lukea lähiaikoina. Tulin kuitenkin juuri lukeneeksi juuri jatko-osan Toisaalla, joten päätin arvostella tämän tässä samalla.
   Rakastin satu viitteitä. En tiedä, olenko muuten vain hieman outo ihminen, mutta ne kuvastivat kauniisti ihmisen kykyä tarttua tuttuun ja turvalliseen, siitäkin huolimatta, että kaikki oli kadonnut.

Lue kirjasta enemmän: http://jaljella.wordpress.com/tag/jaljella/

Toisaalla (SAATTAA SPOILATA!)

Takakansi:
"18-vuotias Samuel Järvi on varsinainen nörtin stereotypia: pojan yöt kuluvat tietokoneella pelaten ja päivät nukkuen. Kontaktit tyttöihin ovat jääneet vähäisiksi. Koulun loputtua hän ei tiedä, mitä tekisi.
   Yllättäen Samuel saa kuitenkin tarjouksen, josta on vaikea kieltäytyä.

Projekti on täynnä yllätyksiä, mutta suurin yllätys on kuitenkin se, että Samuel rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään."
Samuelin vanhemmat ovat veloissa. Summa on suuri, vaikka heillä ei ole edes asuntolainaa. Kun Samuel saa työtarjouksen, josta maksetaan mieletön summa, hän ei voi muuta, kuin suostua.
  Työssään hän kuitenkin kohtaa esteitä. Hän rakastuu ensimmäistä kertaa Emmiin. Koko homma alkaa mennä suorastaan moraalittomaksi, eikä hän kykene vaikuttamaan asiaan ollenkaan.
Toisaalla jatkaa Jäljellä -kirjan tarinaa toisesta näkökulmasta. Se ratkaisee kaiken, mikä jäi ensimmäisessä osassa epäselväksi. Tavallaan Jäljellä perustui kauniiseen viehätykseen tyhjästä maailmasta, ja suurista mysteereistä, ja tämä kirja rikkoo ne.
  Se kuitenkin tuo tilalle todellisuuden. Ensirakkauden tavanomaisuus, arjen huolet ja murheet. Se onnistuu silti säilyttämään sen kauniin ja hauraan tunnelman, joka kesti läpi ensimmäisen osan.

-Anastasia

lauantai 3. marraskuuta 2012

Melissa Marr - Ilki ihana

Osa 1

3. Sääntö
~Älä tuijota näkymättömiä keijuja~
Aislinn on aina nähnyt keijuja. Suurin osa ihmisistä ei niitä näe, vaikka keijuja liikkuu joukossamme paljonkin. Aislinn pelkää keijujen julmuutta. Hän pelkää, että ne saavat selville hänen kykynsä nähdä näkymätön, ja toivoo, että olisi niiden läsnäololle yhtä sokea kuin muutkin nuoret.


2. Sääntö
~Älä puhu näkymättömille keijuille~
Vaikka Aislinn yrittää parhaansa mukaan olla herättämättä keijujen huomiota, alkavat ne kuitenkin seurata Aislinnia ja puhua hänelle. Mitä keijut oikein haluavat?


1. Sääntö
~Älä ikinä herätä keijujen huomiota~
Kammottava ja viehättävä keiju Keenan on kesän kuningas, joka on etsinyt kuningatartaan vuosisatojen ajan. Hän on päättänyt ottaa Aislinnin puolisokseen hinnalla millä hyvänsä - huolimatta Aislinnin omista suunnitelmista tai tahdosta. Aislinnin turvassa pitäneet säännöt eivät kauaa päde, ja hänen vapautensa, henkensä ja paras ystävänsä Sethkin ovat vaarassa...


Tätä kirjaa taisi Anastasia minulle suositella, joten lisäsin sen joskus aikoja sitten lukulistalleni, ja nyt olen sitten vihdoin ja viimein saanut sen luettua. Henkilökohtaisesti en yleensäkään sen pahemmin perusta keijutarinoista, mutta sain kyllä luettua kirjan kunnialla läpi.
Aluksi en oikein tiennyt, että jaksaisinko lukea kirjaa loppuun asti, sillä mielestäni tämä ei ollut kovin mukanaan vievä. Toki joissakin kohdissa, mutta ei tarpeeksi usein. Uteliaisuus kuitenkin pakotti minut lukemaan kirjan loppuun asti, sillä halusin tietää, miten käy tälle Donia-Keenan-Aislinn-Seth - nelikolle. Olin varsin tyytyväinen lopputulokseen, mutta ihmettelin hieman sitä, miten kirjan seuraava osa jatkaa tarinaa. Sekin pitänee selvittää lukemalla.
Kirja oli aika runollinen ja romanttinen keijukaistarina. Se oli myös hyvin nykyaikainen, ainakin sen vaikutelman minä siitä sain. Ja sehän on hyvä juttu.
Kaikenkaikkiaan kirja oli ehkä hieman tylsä minun makuuni, mutta joku muu saattaa tykätä, ja suosittelen kyllä kokeilemaan, mikäli yhtään epäilee että keijukaistarinat ovat ne oma juttunsa.


-Maria

lauantai 13. lokakuuta 2012

Alice Hoffman - Punainen puutarha

Takakansi: (luin kirjan noin viikko sitten, joten kopion tekstin Gummeruksen sivuilta)

"Blackwellissä Massachusettsissa on puutarha, jossa kasvaa ainoastaan punaisia kasveja. Kerrotaan, että puutarhasta voi löytää totuuden, jos sitä vain osaa ja uskaltaa etsiä.

Urhea Hallie Brady päätyy aviomiehensä kanssa juuri tuolle kohtaa Amerikkaa etsiessään omaa maapalaa, jolle asettua. Sinne, ankeriaita tulvillaan olevan joen rantaan, he päättävät perustaa kotinsa. Näin syntyy Blackwellin kylä. Ensin mustakarhuja on enemmän kuin puita, mutta pikkuhiljaa kylä kasvaa, ja seuraavat sukupolvet syntyvät jo paljon suurempaan kaupunkiin.  

Hallie Bradyn jälkeläiset rakastavat, vihaavat, perustavat perheitä, jäävät yksin, jättävät kaupungin taakseen ja palaavat taas takaisin. Vanhat tarinat elävät kaupunkilaisten mielessä: hukkuneen pikkutytön kerrotaan vieläkin vaeltavan joen rannalla, ja asukkaat puhuvat edelleen muukalaisesta, joka saapui kylään sinä vuonna, kun kesä ei tullut ollenkaan.

Kaunis ja väkevä Punainen puutarha kertoo yhden amerikkalaisen kaupungin tarinan. Moniääninen historiallinen romaani alkaa 1700-luvun lopulta ja päätyy tähän päivään. Hoffman osoittaa taitavasti, kuinka vähän ihmisten ajatukset rakkaudesta ja menetyksestä muuttuvat vuosisatojen kuluessa, vaikka ympärille kasvaa kokonainen kaupunki."


Kirjasto reissullani Punaisen puutarhan värikäs kansi veti puoleensa. Vaikka minulla ei oikein ole ollutkaan aikaa lukea kertomakirjallisuutta, sain tämän silti luettua.

Kirja sisältää lyhyitä novelleja Blacwellin kylän historiasta. Kaikki alkaa 1700-luvulla, ja päättyy nykypäivään. En oikeastaan voi arvioida juonta, mutta sen voin sanoa, että kirjailija onnistui hienosti sisäistämään jokaisen aikakauden tyylin. Myös historialliset tapahtumat, kuten Yhdysvaltojen sisällissota on hienosti mukana.

Hahmot olivat erilaisia, vaikka välillä minulla he menivätkin sekaisin seuraavaan sukupolveen siirryttäessä. Jokaisella tarinalla oli omanlaisensa sielu, eikä loput olleet aina pelkkää  ruusuilla tanssimista. Hauskinta oli seurata hahmojen tietoutta omasta historiastaan. Tarinat kulkivat suusta suuhun perimätietona, ja kun ne itse oli aikaisemmin lukenut, oli olo jopa hieman ylpeä. (Vai olenko vain outo?) 

Myös luonto on mukana tarinassa. Vielä nykyaikaankin siirryttäessä se on erottamaton osa Blackwelliläisiä. 

Antakaa anteeksi lyhyt tekstini, en ole jaksanut vähään aikaan muutenkaan kirjoitella blogiin, kun minulla on ollut jo vähän pidemmänkin ajan hyvä kirjoitus putki. On kuitenkin virkistävää kirjoittaa eri tyylistä tekstiä.

- Anastasia

maanantai 17. syyskuuta 2012

Annukka Salama - Käärmeenlumooja

Osa 1

"Se skeittasi kuin joku Tony Fucking Hawk"

Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi, jos puolet kyvyistäsi tulisi satunnaisesti valitulta eläimeltä? Unna on ketterä kuin orava. Hän putoaa aina jaloilleen, kiipeää puuhun vaikka takaperin ja heittää skeittilaudalla henkeä salpaavia voltteja. Unna on luullut olevansa ainoa laatuaan, kunnes skeittaa itsensä salaperäisen Rufuksen jengiin. Synkänkomea poika ottaa Unnan suojelukseensa, mutta tuo yhteisöllisyyden lisäksi tämän elämään kasan hallitsemattomia riskejä. Toiset niistä ovat suloisia kuin suudelma, toiset tappavia kuin metsästäjän luoti.

Monesti sanotaan, että suomalaiset kirjailijat eivät vedä vertoja ulkomaalaisille kirjailijoille. Mutta minun mielestäni suomalaisistakin kirjailijoista löytyy vastusta. Annukka Salama todisti sen.
Kirja on loistavasti kirjoitettu. Pidin siitä, miten fantasia ja rakkaus oli yhdistetty. Unnan ja Rufuksen rakkaus toisiinsa oli... No, en oikein osaa sanoa mitään muuta kuin: aww! Kirja ei ollut tylsä eikä siihen ollut hankalaa päästä mukaan. Päin vastoin! Kirja oli kirjoitettu niin elävällä tyylillä, että välillä minusta tuntui, että olin itse paikan päällä katselemassa ja kuuntelemassa. Plussana oli myös se, että kirjassa oli paljon sellaisia asioita, joita nykynuoren elämään kuuluukin: ensirakkaus, ensimmäiset kännit, lukion aloittaminen... Kirjassa oli paljon kohtia, jotka naurattivat. Pieniä toilailuja, joista ajatteli, että itse ei ainakaan menisi tekemään tuollaista.
Kaikin puolin kirja oli minusta niin mahtava, että en oikein malta odottaa seuraavaa osaa. Jos se vetää vertoja tälle kirjalle, niin pakko on myöntää, että Annukka Salama on kyllä aivan mahtava kirjailija.


-Maria

perjantai 14. syyskuuta 2012

Ally Condie - Rajalla

Tarkoitettu - trilogia Osa 2

Takakansi:
"Edessäni aukeaa kanjonien, kuilujen, viiltojen ja rotkojen maa. Varjojen ja värisävyjen, nousujen ja laskujen maa. Sinisen ja punaisen ja vähän vihreänkin maa.

Cassia järjestää itsensä työleirille ulkoprovinsseihin, mistä hän uskoo löytävänsä Kyn. Autiossa rajaseudun kylässä hän saa kuulla, että Ky on paennut louhikkoon, jossa saattaa edelleen asua yhteiskunnan ulkopuolella eläviä maanviljelijöitä eli viallisia, kuten Yhteiskunta heidät luokittelee.
   Myös Cassia karkaa leiriltä ja lähtee Kyn perään. Hän saa mukaansa voimakastahtoisen Indien, jolla on omat syyt paeta Yhteiskunnasta. He ovat kuulleet tarinoita kapinallisista, jotka uhmaavat Yhteiskunnan valtaa.
   Vaarallisen ja raskaan vaelluksen varrella Cassia joutuu kyseenalaistamaan kaiken, mihin uskoo ja mistä välittää. Myös Kyn on pohdittava, kuinka paljon valtaa hän antaa menneisyytensä kokemuksille, ja mitä on rakkautensa vuoksi valmis tekemään. 

Rajalla on tulevaisuuden yhteiskuntaan sijoittuvan trilogian toinen osa, jatkoa kirjalle Tarkoitettu. Cassia ei vieläkään tiedä Kyn tarinaa kokonaan. Entä mikä salaisuus liittyy Xanderiin, pariin, jonka Yhteiskunta on Cassialle määrännyt?"

Tarkoitettu oli suorastaan tylsä. Tasapaksu, mutta silti tavallaan hyvä, vaikka sen huomasinkin vasta jälkeenpäin. Ajatus jatko-osan lukemisesta ei oikein innostanut, mutta lopulta uteliaisuus voitti, ja lainasin kirjan.

Cassia tapaa työleirillä Xanderin, joka on tullut häntä tapaamaan. Tapaaminen on täysi yllätys, mutta saa Cassian ajattelemaan tunteitaan Xanderia kohtaan. Yhteiskunta on kaikesta huolimatta määrännyt Xanderin Cassialle, ja monen vuoden ystävyys on luonut heidän välilleen syvän yhteyden.

Ky on syöttinä vihollisille. Hänen tehtävänsä on esittää maanviljelijöitä, jotta viholliset uskoisivat ulkoprovinsseinkin olevan asutettuja. Syöteille sanotaan, että puolen vuoden palveluksen jälkeen he olisivat vapaita. Ky kuitenkin tietää totuuden: kukaan ei selviä kuutta kuukautta. Heidät on lähetetty sinne kuolemaan, koska heistä halutaan päästä eroon.

Tässä kohtaa herää kysymys: Keitä ovat viholliset? Vihollista ei puhuta ollenkaan kirjassa, joten oletan sen olevan kolmannen kirjan merkittävä juonenkäänne.

Cassia karkaa Indien kanssa louhikkoon, minne Kykin on karannut. Indiellä on omat syynsä paeta, mutta mitkä ne oikeastaan ovat? Onko hän yhteiskunnan vakooja? Yhdessä he matkaavat kohti Kyta, ja kohti Kansannousua, josta Indie tuntuu olevan kiinnostunut.

Condie vuorottelee Kyn ja Cassian välillä. Joka toinen luku on Cassian näkökulmasta, ja joka toinen Kyn. Tekstiä ei meinaa erottaa toisistaa, ja välillä minun pitikin etsiä yksityiskohtia, joista olisin sen voinut päätellä. Kokonaisuudessaan Rajalla oli tasapaksu kokonaisuus, jossa ei tuntunut olevan suuria eroja juonen kulun suhteen. Juoni kulki eteenpäin kuin 60 puksuttava juna, ja välillä sattui tulemaan joitakin mielenkiintoisia käänteitä Yhteiskunnasta, ja sen salaisuuksista.

Rajalla oli kuitenkin suhteellisen viihdyttävä kirja, mutta mikään paras mahdollinen se ei ollut. Nyt odottelen vielä innolla kolmatta osaa.

- Anastasia

torstai 6. syyskuuta 2012

John Verdon - Sokkoleikki


Takakansi:

"Kun Dave Guerney oli vielä New Yorkin poliisin johtava murhatutkija, lehdistö kutsui häntä ”superetsiväksi”. Se ärsytti häntä, samoin kuin rikolliset, jotka uskoivat voivansa tappaa jonkun jälkeäkään jättämättä.  Aina jäi jälkiä, Guerney uskoi.

Entäpä jos ei jäänytkään?

Guerney on palannut varhaisten eläkepäiviensä rauhaan, yrittää kasvattaa parsaa ja mukautua luonnon rytmiin, kun käsittämättömän kummallinen ja raaka tapaus houkuttelee hänet jälleen kentälle. Arvostetun psykiatrin vaimo löytyy lukitusta pihavajasta päättömänä vain muutama minuutti häämaljojen jälkeen. Poliisi uskoo, että murhaaja on kadonnut meksikolainen puutarhuri, mutta murhatun naisen äiti, kylmäkiskoinen seurapiirikaunotar, on toista mieltä. Guerneyn tutkimukset etenevät haparoiden, umpikujasta toiseen, ja nopeasti eriskummallisen kammottavasta tapauksesta uhkaa muodostua kammottavan eriskummallinen sokkoleikki. Paljastuva suunnitelma on pirullinen ja uhkaa lopulta paitsi Guerneyä myös hänen vaimoaan, ja yrittäessään suojella tätä hän huomaa, että murhaaja on kuin onkin jättänyt jäljen. Havainto vain tulee niin myöhään, että se ei ehkä enää ehdi pelastaa hänen omaa henkeään."


Numeropelin tapahtumista on kulunut 10 kuukautta. Elämä puutarhaa hoitaen tuntuu tylsältä, mutta kun Guerneyn vanha poliisi tuttu soittaa ja pyytää tutkimaan tapausta, on Dave silti epäröivä. Saatuaan tietoa murhasta hän päättää alkaa tutkimaan tapausta kahden viikon ajan. Uhrin äiti palkaa Daven "konsultoimaan" tapausta, joka on junnannut paikallaan nelisen kuukautta. 

Uhri Jillian on hyvin häiriintynyt ja älykäs nuori nainen. Sosiopaatin piirteitä omaava nainen löydettiin päättömänä meksikolaisen puutarhurin mökistä, tämän lähdettyä pyytämään puutarhuria, joka omaa nimen Hector Flores.

Murha on käytännössä mahdoton. Mitään jälkiä ei jäänyt, ja kamerat kuvasivat koko hääjuhlan, ja epäiltyjen lista on lyhyt. Listalla on ainoastaan mysteerinen meksikolainen puutarhuri, jota kukaan ei tunnu nähneen kunnolla, mutta josta liikuu paljon huhuja. Puutarhuri on kadonnut kuin tuhka tuuleen naapurin rouvan kanssa, ja tuntuu, että tutkimuksissa ei voida edistyä enää ollenkaan. 

Dave kuitenkin huomaa kuitenkin monia asioita, jotka ovat jääneet poliiseilta huomaamatta. Palapelistä puuttuu valtava pala, ja jotkin asiat tuntuvat olevan suorastaan ristiriidassa keskenään. 

Minä suorastaan rakastin Numeropelin arvoituksellisuutta ja vaikeasti ratkaistavaa mysteeriä. Sokkoleikki on kaikissa mittasuhteissa vielä parempi. 671 sivuinen kirja tuntui suhteellisen nopeasti luettavalta, mutta luin sen sitäkin nopeammin. Tapahtumien mahdottomuus koukutti minut, enkä meinannut malttaa edes syödän lukemisen välissä. 

Hahmot olivat hyvin monitasoisia, ja sivujuonetkaan eivät ole merkityksettömiä. Juoni on monimutkainen kokonaisuus, jonka jokainen käänne yllätti ja sai haluamaan lisää. 

Ainoa miinus oli Madeleinen ja Daven suhde. Tuntui raastavalta lukea paikallaan junnaavasta suhteesta, jossa mikään ei tunnu toimivan, samalla kun halusi kuulla lisää murhan selvittelystä. 

Kaikinpuolin mahtava kirja, josta pidin erityisen paljon. Suosittelen kaikille dekkareiden ystäville, ja niillekkin, jotka eivät dekkareita yleensä lue. 

- Anastasia

maanantai 3. syyskuuta 2012

Isabel Abedi - Lucian

"Seuraatko sinä minua?" Poika tutkaili minua katseellaan.
"En tietenkään! Kuka oikein olet? Mikä nimesi on?"
"Sano sinä."
"Mitä?" Peräännyin askeleen. "Minunko nimeni?"
"Ei. Vaan minun."


Jo ensi tapaamisesta alkaen heidän välillään vallitsee omituisen syvä yhteys. Lucian saa Rebeccan sydämen takomaan, koskettaa häneen syvemmin kuin kukaan toinen. Vaikka poika on menettänyt muistinsa, hän tuntuu tietävän mitä erikoisimpia asioita Rebeccan menneisyydestä, ja tulevaisuudesta.

Tämä kirja odotteli minua monen viikon ajan kirjaston hyllyssä. Joka ikinen kerta kirjastossa käydessäni tarkistin, oliko se vielä paikoillaan. Kun sitten tuli aika lainata se, minun oli pakko aloittaa se heti kun mahdollista.
Kirjassa sekoittuvat mukavasti romantiikka ja eräänlainen fantasia. Tarina oli koskettava ja kaunis rakkaustarina, jossa ainakin minä elin täysillä mukana. Eläydyin kohtauksiin niin, että yhdessä vaiheessa huomasin täriseväni jännityksestä tai itkeväni lukiessani hiemankaan surullista kohtausta. Lucian ja Rebecca olivat niin hyvin toisillensa luodut, että aloin jo itsekin toivoa, että voisin löytää yhtä ihanan pojan rinnalleni entä mitä Lucian on.
En oikeastaan keksinyt tästä mitään negatiivista palautetta. Hyvin kirjoitettu kirja, eikä mikään ihan tavallinen. Siis että idea ja juoni olivat ihan omaa luokkaansa, eivätkä tapahtumat olleet ollenkaan ennalta arvattavia.
Voisin lukea kirjan toisenkin kerran, ja varmasti luenkin heti, kun seuraava romantiikannälkäinen viikko iskee.


-Maria

lauantai 25. elokuuta 2012

Agatha Christie - Eikä yksikään pelastunut

"Saaressa oli jotain maagillista. Sen pelkkä nimi sai mielikuvituksen toimimaan. Yhteys ulkomaailmaan katosi, saari muodosti oman maailmansa. Maailman, josta ei ehkä koskaan voisi palata."

Kymmenen erilaista ihmistä houkutellaan salaperäiselle Neekerisaarelle. Jokainen heistä on joskus tehnyt jotakin, minkä haluaa unohtaa. Tunnelma omituisella saarella tiivistyy, ja pian jokainen joutuu tekemään tiliä menneisyytensä kanssa.

Sain kirjan luettavakseni koulun kautta. Jokaisen luokkamme oppilaan tuli lukea kirja, ja teemme siitä jonkinnäköisiä tehtäviä sitten, kun kaikki ovat sen lukeneet. Suhtaudun aina innokkaasti kirjoihin, joita tulee lukea koulua varten. Tähän suhtauduin kuitenkin vieläkin innokkaammin, sillä oli kuullut paljon hyviä asioita tästä kirjasta. Mielestäni en joutunut pettymään.
Kirja vei minua mukanaan koko ajan, enkä meinannut malttaa lopettaa sitä, kun kirjassa alkoi tapahtua. Istuin pitkiä aikoja kerrallaan nenä kiinni kirjassa ja pian huomasinkin sen loppuneen.
Hahmot olivat huolellisesti suunniteltuja, mutta heitä oli aika monta, kaikenkaikkiaan kymmenen + muutama muu sivuhenkilö, joten oli hankalaa keskittyä miettimään, kuka on kukakin. Hieman ennen kirjan puolta väliä aloin muistamaan hahmojen nimiä hieman helpommin, mikä helpottikin lukemista paljon.
Yleensä tämän tapaiset murha- kirjat ovat ennalta arvattavia. Tämä kirja ei mielestäni kuitenkaan ollut koko aikaa ennalta arvattava. Välillä kylläkin, mutta se ei ollut pahasta, koska suurin osa kuitenkin oli täysin ennalta arvaamatonta.
Kirja oli hyvä, sopivan jännittävä, hieman erilainen, entä mihin olen tottunut. Suosittelen kyllä lukemaan.


-Maria

Johan Harstad - Darlah 172 tuntia kuussa

Julkaistu: 2012

VAROITUS: TEKSTI SAATTAA SPOILATA!

Takakansi:
"Nasa aikoo palata kuuhun yli 40 vuoden jälkeen ja järjestää ennnenäkemättömän, maailmanlaajuisen arvonnan, jonka voittajat pääsevät mukaan matkaan. Onni suosii kolmea nuorta: norjalaista Miaa, japanilaista Midoria ja ranskalaista Antoinea. Lähtölaskennan aikana koko maailma jännittää heidän mukanaan - paitsi eräs dementoitunut entinen astronautti. Hän seuraa kauhun vallassa vanhainkodin tv:stä matkan uutisointia - kuuhun ei pidä palata! Mutta nuoret ovat jo perillä Darlah-nimisellä kuuasemalla.
Pian yhteys maahan katkeaa. Kuuaseman generaattosi sammuu. Happi varastot hupenevat. Antoine ja kapteeni Nadolski katoavat. Ja kuun pimeä puoli näyttää pelottavat, visusti vaietut kasvonsa."

Mia on punk -henkisessä bändissä. Vanhemmat intoilevat hirveästi Nasan arvonnasta, mutta Miaa ei kiinnosta. Mia tekee sen täysin selväksi, mutta silti hänen vanhempansa ilmoittavat hänet kisaan. Ja tuuri on Mialle huono - hän haluaisi vain soittaa bändinsä kanssa, ei käydä kuussa. Mitä hän edes tekisi siellä? Bändin jäsenet saavat kuitenkin Mian mielen muuttumaan - heistähän tulisi kuuluisia! Lopulta Miakaan ei voi odottaa matkaansa.

Midori haluaisi elämän muutoksen. Hän oli vuosia koulukiusattu, mutta löytäessään samanhenkisiä ihmisiä hän on vanhvitunut ja uskaltautunut laittaa vastaan. Hän haaveilee muutosta New Yorkiin - Japanissa kun hän päätyisi lopulta kuitenkin kotirouvaksi. Hän haluaisi olla vapaa, ja kun Nasa kertoo arvonnasta, hän tajuaa tilaisuutensa tulleen. Midori  ilmoittautuu ystäviensä kanssa kilpailuun ja lopulta onni suosiikin häntä.

Antoine on syvästi rakastunut ex-tyttöystäväänsä. Hän tarkkailee lähes päivittäin Simonea Eifel -tornin nälöalatasanteen kiikareilla Simonea ja tämän poikaystävää. Hän tekisi mitä vain saadakseen Simonen takaisin. Kun hän kuulee Nasan arvonnasta, hän ilmoittautuu mukaan - jos hän voittaisi, hän pääsisi kauas Simonesta, ja hyvällä tuurilla Simone tajuaisi televisiota katsellessaan rakastavansa vielä tätä.

Pidin hahmoista paljon. He kaikki olivat mukavalla tavalla erilaisia, ja jokaisella oli omat ongelmansa ja syynsä osallistua matkalle. Parasta heissä oli, ettei kukaan ollut erityisemmin avaruusnörtti, koska se teki heidän kokemuksestaan erilaisen. Kirjassa ei keskitytty itse avaruuteen, vaan siihen, mitä siellä on. Itselläni tulee luettua paljon tähtitieteestä kertovia tietokirjoja luettua ja dokumentteja katsottua, että näin oli parempi.

Voittaneet lennätetään ensin New Yorkiin. Sieltä matka jatkuu Lyndon B. Johnson Space Centeriin Teksasin Houstoniin kolmen kuukauden valmennukseen.

Outoja asioita tapahtuu jo maassa. Mia tapaa New Yorkissa kodittoman, jonka kanssa juttelee. Pian hän huomaa kodittoman selkään kirjoitetun 6E:n, eikä koditonkaan tunnnu tietävän siitä mitään. Hän sanoo ettei kirjoitus ole hänen käsialaansa, ja tapaus jää selvittämättä. Antoine näkee lentokoneen putoavan Englannin kanaaliin. Lentokone harrastajana hän tietää lentokoneessa lukevan QU:n perusteella koneen kuuluvan Afrikkalaiselle konkurssiin menneelle lentoyhtiölle. Kun hän menee kertomaan asiasta ei kukaan näytä kuulleen törmäystä. He soittavat rannikkovartiostolle, mutta saavat vain vastauksen, että lähistölle ei ole pudonnut lentokoneita. Midorin lento New Yorkiin lähtee portilta J5. Kukaan ei ole kuullutkaan portista, mutta outo nainen vessassa neuvoo Midorille reitin - varoittaen samalla kuussa vaanivasta vaarasta.

Kuussa asiat menevät totaalisesti pieleen. Joku tai jokin älykäs on siellä vaanimassa heitä....

Darlah 172 tuntia kuussa on todella jännittävä, miltei pelottava kirja kuun salaisuuksista. Salaliittoteoriat ovat suuressa osassa kirjassa, joka tekee siitä vain paremman. Kirja on mukavaa vaihtelua minun jatkuvaan fantasiaan ja dystopiaani, ja nimenomaa sen pelottavuus teki siitä mahtavan. Harva kirja onnistuu pelottamaan minua edes vähään, mutta takakannen teksti "ei heikkohermoisille" pitää paikkaansa. Toinen lause, joka jäi erityisesti mieleeni kirjasta oli: "Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi" Ehkä juuri tämä seikka tekee kirjasta niin pelottavan.

- Anastasia

keskiviikko 22. elokuuta 2012

Kerstn Gier - Rubiininpuna

Julkaistu 2012
Rakkaus ei katso aikaa 1

Takakansi:
" Rakkaus ei katso aikaa
Joskus on todella elää perheessä, jossa on paljon salaisuuksia. Sitä mieltä on varmasti ainakin 16-vuotias Gwendolyn, kun hän eräänä päivänä sinkoutuu ajassa taaksepäin vuosisadan vaihteen Lontooseen. Pian hän huomaa olevansa perheensä suurin salaisuus. Muinaisen ennustuksen selvittäminen on Gwendolyn käsissä. Ensin hänen vain pitäisi ottaa selville, kehen hän voi luottaa -  historiassa tai nykyhetkessä. Eikä kukaan ole varoittanut rakastumisesta..."

Toisin kuin takakansi antaa olettaa, Gwendolyn tiesi aikamatkailusta etukäteen. Hän vain luuli, ettei ole perinyt aikamatka geeniä, koska Newtonin tekemän ennustuksen mukaisesti geenin piti olla Gwendolyn serkulla Charlottella. Charlottea oli jo vuosia valmisteltu aikamatkojaan varten opettamalla hänelle kaikenlaista miekkailusta historiaan.
  Kun aikamatkustaja tulisi kuudentoista tai seitsemäntoista ikäiseksi, tekisi hän ensimmäisen aikamatkansa. Jostain syystä se ei ole Charlotte. Se onkin Gwendolyn. Hän yrittää pitää asian salassa, koska hänen isoäitinsä Lady Arista pitää hänen kykyään nähdä kuolleita pelkkänä huomion hakuna. Gwendolyn on kuitenkin kertonut sääntöjenvastaisesti parhaalle ystävälleen Leslielle perheensä salaisuuden, joka rohkaisee Gwendolynia kertomaan äidilleen.
  Päähenkilön äiti vien hänet outoon paikkaan, jossa hän ilmoittaa vartioille Gwendolysta. Aluksi kukaan ei tunnu uskovan, mutta kun Gwendolyn äiti kertoo synnyttäneensä tyttärensä päivää luultua aikaisemmin, aletaan seurata tilannetta. Paljastuu, että Charlotte ei oikeasti olekkaan aikamatka geenin perijä, joka saa Charlotten äidin, Glenda raivostuu. Vartioiden luona hän kuitenkin tapaa - toistamiseen, vaikka ensimmäisellä kerralla hän näki hänet menneisyydessä - Gideonin. Charmikas hurmuri ärsyttää Gwendolynia, mutta hänen täytyy työskennellä Gideonin kanssa - Gideonilla on myöskin aikamatka geeni.

Takakannen perusteella olisin olettanut että päähenkilö tekee vain yhden, mutta pitkän aikamatkan. Toisin kävi. Päähenkilö tekeekin useita, mutta lyhyitä aikamatkoja, eikä monissakaan kerkeä tapahtua mitään. Juoni kulki liian nopeaa, eikä kirjassa kerennyt tapahtua juuri mitään mielenkiintoista. Se mitä kirjailija nimittää rakkaudeksi, ei yllä edes kunnolla ihastuksen tasolle. Mitään romanssia ei ollut, josta johtuen tunnen itseni huijatuksi.

Rubiininpunaa mainostettiin Demissä paljon. Ajattelin toki, että kirjan täytyy olla todella hyvä, mikäli siitä niin hirveästi vaahdotaan. Toisin oli. Kirjan juoni on ehkä tarkoitettu hieman nuoremmille, tai vähemmän lukeville, mutta näin paljon lukevalle, kuin minulle se oli pelkkä välipala josta jäi siltikin nälkä. Todella kevyttä lukemista, joka ei oikeastaa herätä tunteita. Olisi kuvitellut, että koska Demin lukijaryhmä on kuitenkin sen verta vanhaa, olisi tämän kirjan mainostaminen jätetty suosiolla pois ja siirretty johonkin muuhun lehteen. Ainoa asia, joka olisi voinut vaikuttaa päätökseen on kirjan kielenkäyttö. Siinä puhutaan fritsuista sun muista, enkä usko, että vanhemmat sallisivat sellaista kirjaa mainostettavan lehdessä, jota lukee kymmenvuotiaita.

Jatko-osat Safiirinsini ja Smaraginvihreä ilmestyvät jossain vaiheessa. Aion kyllä lukea ne, koska haluan tietää millaisen "romanssin" kirjailija kirjoittaa. Toivottavasti loppua kohti paranee.

- Anastasia

tiistai 14. elokuuta 2012

Ali Shaw - Tyttö joka muuttui lasiksi

Takakansi:
"Sinä talvena St Hauda´s landin syrjäisellä saariryhmällä nähtiin lentävän valkoisia variksia, suosta huhuttiin löytyneen läpikuultavia ruumiita - ja Ida Maclaird muuttui hitaasti lasiksi"

Sivulärpäke:
"Nuori valokuvaaja Midas Crook törmää metsässä harhailevaan, hauraan oloiseen tyttöön, joka ontuu polulla kainalosauvoineen. Midaksen ja tytön ystävyys alkaa hapuillen: Midas välttelee ihmisiä ja Ida eristäytyy säilyttääkseen salaisuutensa. Kun Midan saa selville, että Idan jalat ovat paksua läpinäkyvää lasia, heidän välilleen syntyy varovainen luottamus uhkaa särkyä
   Salaisuuden paljastuminen sysää tapahtumat liikkeelle: Midas haluaa pelastaa Idan, mutta lasittumisen syytä ei tunneta eikä parannus keinoa ole. Idan ja Midaksen rakastuminen on yhtä väistämätöntä kuin Idan muuttuminen lasiksi, ja kumpikin itetää, että aika käy vähiin.
Tyttö joka muuttui lasiksi on tummansävyinen ja kieletään vivahteikas aikuisten satu toivosta ja kohtalon vääjäämättömyydestä. Todellisuus ja fantasia kietoutuvat teoksessa yhteen huikealla tavalla ja saavat aikaan omaperäisen, haikean rakkastarinan, jonka ei toivoisi loppuvan ihan vielä."

Ida on tullut St. Hauda´s landille löytääkseen Henry Fuwan. Hän tapasi Henryn lomamatkallaan, ja uskoo hänen voivan auttaa. Henryä ei vain meinaa löytyä, eikä Midaskaan haluaisi kertoa Idalle tietojaan. Loppujen lopuksi hänkään ei tiedä kyseisestä henkilöstä paljoakaan. Lopulta Midas löytää Henryn, mutta uutiset ovat lohduttomat: parannuskeinoa ei todellakaan ole. Suossa makaa lasisia ruumiita, jotka ovat todisteita siitä.

Midas ei viihdy ihmisten seurassa. Mieluiten hän katselisi maailmaa kameran läpi, mutta Idan tavattuaan hänen täytyy oppia tulemaan toimeen ihmisten kanssa. Midaksen isä teki itsemurhan muutama vuosi sitten, ja hänen isänsä muisto seuraa Midasta kaikkialle.

Ida asuu vierailunsa ajan vanhan tuttunsa, Carl Maulsenin luona Carlin ollessa työmatkalla. Carl oli aikoinaan syvästi rakastunut Idan äitiin, eikä tämän kuoleman jälkeen ole päässyt siitä kunnolla yli. Ida muistuttaa äitiään niin paljon, että hän sekoittaa välillä äitiinsä. Carl haluaa pakkomielteisesti parantaa Idan lasittumiselta, toisinaan jopa enemmän kuin Ida itse.

Pidin kirjasta erityisesti sen loppuratkaisun vuoksi. En halua spoilata lukukokemuksianne, joten ei siitä sen enempää. Se kuitenkin oli virkistävää  vaihtelua. En pitänyt Midaksesta erityisesti. Jotenkin Midas oli liian ujo ja toimeeton, eikä juttu Idan kanssa edennyt kunnolla. Toki Midaksella on omat ongelmansa, mutta siltikin se teki romanssista kuivakan. Olisin odottanut enemmän haikeaa rakkautta, joka tuntui välillä puuttuvan kokonaan.

- Anastasia

lauantai 11. elokuuta 2012

Sara Gruen - Vettä elefanteille

Takakansi:
"En puhu noista ajoista paljoakaan. En ole ikinä puhunut. Tiedä häntä miksi - olin sentään sirkustöissä melkein seitsemän vuotta, ja jollei siitä löydy jutun juurta niin ei sitten mistään.
  Tai tiedänhän minä syyn: en luottanut itseeni Pelkäsin puhuvani sivu suuni. Tiedän miten tärkeää oli säilyttää salaisuus, ja sen minä säilytin -  kunnes kuolema kävi ja sen jälkeenkin.
  En seitsemäänkymmeneen vuoteen hiiskahtanut siitä kenellekkään

Yhdeksänkymmenvuotias Jacob Jankowski inhoaa omaa rahnaisuuttaan ja elämäänsä vanhainkodissa. Päivät lipuvat ohitse, kunnes lähistölle saapuu kiertävä sirkus. Menneisyyden muistot valtaavat Jabobin mielen...

Jacob on nuori eläinlääketieteen opiskelija, kun hänen vanhempansa kuolevat tapaturmaisesti. 1930-luvun Amerikassa on suuri lama. Sattumalta Jacob päätyy kiertävän sirkuksseurueen junaan. Siitä alkaa hänen uusi elämänsä, johon kuuluu loistetta ja tuskaa, rakkautta ja intohimoa. Sirkus on lumoava mutta arvaamattoman hierakkinen paikka, johon ei ole helppoa sopeutua. Pikku hiljaa Jacob kotiutuu ja rakastuu sirkuksen tähtiesiintyjään Marleenaan. Kaunis Marleena on kuitenkin naimisissa äkkipikaisen eläintenkesyttäjän Augustin kanssa. Vähitellen kolmikon välille syntyy vahva side, kun he yrittävät saada sirkuksen uuden vetonaulan, temppuilevan Rosie-norsun esiintymään

Tämä mieleenpaunuva ja hauska tarina ystävyydestä, vanhuudesta ja kiehtovista ihmiskohtaloista hullaannutti ilmestyttyään amerikkalaiset kirjakauppiaat. Gruen sukeltaa sirkuksen ihmeelliseen maailmaan tavalla, joka saa lukijat ahmimaan lisää. Romaanin lopussa kirjailija kertoo kirjan syntyvaiheista."

Kirja kirjoitetaan kahdessa ajassa. Vanhainkodissa Jacob kamppailee dementoitumista vastaan, ja nukahtelee välillä, nähden unta nuoruusajoistaan. Jacobin muistelmaunet vievät tarinaa nopeasti eteenpäin, mutta muutaman luvun verran kerrotaan Jacobin nykyisestäkin elämästä.

Petyin hieman. Olisin odottanut kirjailijan kirjottavan enemmän Rosiesta. Nimi, ja elokuvasta kuulemani perusteella (en siis ole kantsonut sitä) olisin uskonut, että Rosie on merkittävämmässä asemassa. Vaikka Rosie onkin lopussa erittäin tärkeässä  roolissa, tulee Rosie kuvaan vasta puolivälin paikkeilla. Koulutus onnistui helposti, kunhan ensin saatiin selville koulutus tapa, ja jotenkin Jacobin ja Augustin ystävyys jäi laimeaksi. Näitä yksityiskohtia lukuunottamatta Vettä elefanteille oli suurenmoinen. Etenkin Kinko, kääpiökasvuinen klovi, oli hauska hahmo. Vaikka aluksi Jacobei tullut kyseisen klovnin kanssa aluksi ollenkaan toimeen, syntyi heidän välilleen silti luja ystävyys. Kirjassa seikkailee monia mielenkiintoisia ja hauskoja hahmoja, ja erityisesti sirkuksen kummajaiset olivat upeita.

- Anastasia

perjantai 10. elokuuta 2012

Lauren Oliver - Kuin viimeistä päivää


”Ehkä sinulla on vielä huomispäiväkin. Ehkä sinulla on vielä tuhat huomispäivää tai kolmetuhatta tai kymmenen, niin paljon aikaa että siinä voi kylpeä. Mutta joillakin meistä ei ole kuin tämä päivä. Ja totuus on, että ikinä ei voi tietää.”
Samantha Kingstonilla on elämä edessään ja maailma jalkojensa juuressa; nätti naama, syntisen makea poikaystävä ja paikka koulun parhaissa piireissä. Helmikuisena perjantaina kaikki kuitenkin muuttuu silmänräpäyksessä. Lupaavasti alkaneesta päivästä tulee Samin viimeinen. Kirjaimellisesti.
  Yllätyksekseen Sam herää seuraavana aamuna ja huomaa elävänsä elämänsä viimeistä päivää loputtomana uusintojen sarjana. Yksi päivä on vastaus toiselle, kumoaa sen tai ottaa jonkin tyystin toisen suunnan. Seitsemän päivää muodostavat seitsemän vaihtoehtoista totuutta, jotka nivoutuvat sekä Samin että hänen läheisimpiensä tulevaisuuteen. Oikukas kohtalo paljastaa Samathalle asioita, jotka lyövät kaikki ällikällä – myös hänet itsensä. Eikä onnellinen loppu olekaan enää itsestäänselvyys.
  Kuin viimeistä päivää on paitsi nuoren Samin kasvutarina, myös kaunistelematon ja elämää pulppuava kuvaus nuorten elämästä 2000-luvun oloissa ja kielellä. Se on herkkä ja karhea, aitoudessaan jopa julma kertomus siitä, miten pieniltä näyttävät asiat voivat kuin huomaamatta johtaa tilanteisiin, joita lehdissä tavataan myöhemmin kutsua traagisiksi.

Itselläni tämä roikkui lukulistalla jo jonkin aikaa, kunnes se tarttui kirjastossa mukaan. Pidin deliriumista, mutta tämä on paljon parempi, vaikka ei olekaan suoranaista fantasiaa tai dystopiaa. Genreä on hankala määrittää, mutta kuin viimeistä päivää kuuluu silti kirjoihin joita yleensä luen.

Samantha on todella suosittu, ja yhdessä ystäviensä Lindsayn, Elodyn ja Allyn kanssa hän pitää hauskaa toisten kustanuksella, ja erityisesti Juliet Sykes tuntuu olevan heidän kohteensa. On Cupidon päivä. Cupidon päivänä ystäville ostetaan ruusuja, ja niitä kanniskellaan päivän ajan, vain näyttääkseen kuinka suosittu on. Samanthan on tarkoitus mennä sänkyyn poikaystävänsä, Robin kanssa ensimmäistä kertaa. Vaikka Rob onkin ihana ja suosittu, Samantha odottaisi häneltä enemmän. Suunnitelmiin tulee kuitenkin pieni muutos, kun Samanthan lapsuudenystävä Kent järjestää bileet. Samanthan on tarkoitus käväistä bileissä ja jatkaa sieltä matkaa Robin luo. Lopulta hän kuitenkin päätyy tulemaan kotiin ystäviensä autokyydillä. Matka jää kuitenkin hänen viimeisekseen. Seuraavana päivänä hän herää normaalisti sängystään, ja aloittaa uudestaan perjantain 12.2.

Seitsemän päivän aikana hänen käsityksensä ystävistään ja muista läheisistään muuttuvat. Lopulta hänen on aika jättää hyvästit ja jatkaa eteenpäin.

Vaikka Samantha on suosittu koulussa, hän haluaisi silti ratsastaa ja tehdä muista "nörttimäisiä" asioita. Se sai minutkin miettimään, että mitkä puolet meissä ovat aitoja, ja mitkä pelkkää esitystä. Aluksi pelkäsin että "Sam" olisi ärsyttävä pelkästään ärsyttävä pissis, mutta onneksi hän oli muutakin.

Rasittavinta kirjassa oli Lindsayn luonne. Hän oli jotenkin itsekeskeinen ja ilkeä, jopa omille ystävilleen. Lopulta sillekin löytyi toki järkevä syy. Olisin kaivannut enemmän romantiikkaa, no, enpäs sano keiden välille, sen saatte itse lukea, mutta ilman sitäkin pärjäsi mainiosti.

Kuin viimeistä päivää on haikea, mutta todentuntuinen tarina elämän kääntöpuolesta ja todellisesta rakkaudesta. Kaikki ei aina ole miltä näyttää ja pienilläkin teoilla on seurauksensa. Se kertoo myös hyvin siitä, kuinka juorut eivät aina pidä paikkaansa, ja miten tuhoisasti ne voivat vaikuttaa toisten elämiin.

- Anastasia

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Erin Morgenstern - Yösirkus

Julkaistu: 2012

Sirkus saapuu varoittamatta. Siitä ei ilmoiteta etukäteen, kaupungin lyhtypylväisiin tai ilmoitustauluille ei ilmesty julisteita, paikallisessa lehdessä ei ole mainosta tai mainintaa. Se vain yksinkertaisesti on paikassa, joka vielä eilen oli tyhjä.
Yösirkus kuljettaa lukijan mukanaan outoon, rönsyilevään ja kiehtovaan sirkusmaailmaan 1800- ja 1900- lukujen vaihteeseen. Mustavalkoraidallisten telttojen suojissa kaksi nuorta taikuria, Celia ja Marco, kilpailevat pelissä, johon heitä on valmennettu pienestä pitäen. Heidän täytyy ylittää toinen toisensa kyvyillään, mielikuvituksellaan ja voimillaan. Heidän opettajansa suostuvat paljastamaan pelistä ainoastaan sen, että siitä ei pääse irti. Nuoret kilpakumppanit alkavat nähdä kilvan kiehtovana yhteistyönä, ja pian Celia ja Marco rakastuvat tietämättä sitä, että pelissä häviäjän osa on kuolema. On vain yksi tie ulos. Tarvitaan ennennäkemätön ponnistus ja erään viattoman maalaispojan apu. Niillä muutetaan kohtaloa tavalla, joka olisi uskomaton, jos ei uskoisi taikuuteen.

Kirja oli hyvin mielenkiintoinen, ja olisinkin lukenut sen yhdeltä istumalta, jos minulla olisi ollut tarpeeksi aikaa. Se oli ainutlaatuinen rakkaustarina, jonka idea oli mielestäni aivan mahtava. Kirjaan pääsi nopeasti mukaan, vaikka joutuikin välillä katsomaan vuosilukuja kahdestikin jotta osasi arvioida, kuinka  paljon aikaa edellisestä luvusta oli kulunut.
Piristävää oli myös, että välillä itse tarinan lukujen välissä oli sivuja, joissa pääsi tavallaan itse tutkailemaan sirkusta tähän tyyliin:
"Kuljet pitkin pelikorteilla tapetoitua käytävää, jossa on rivi toisensa perään patoja ja ristejä. Yläpuolellasi roikkuu pelikorteista rakennettuja lyhtyjä, jotka keinahtelevat hiljaa ohi kulkiessasi."
Kirjan hahmotkin olivat hyvin suunniteltuja. Yksikään ei mielestäni jäänyt pelkäksi sivuhahmoksi, vaan lopussa minusta tuntui, että tunsin kaikki hahmot melkein samalla tavalla entä päähenkilöt. Ihastuin heti päähenkilöihin, mutta myös Poppetiin ja Widgetiin, sekä muutamiin muihinkin hahmoihin.
Loppu jäi mielestäni hieman epäselväksi, mutta muuten tämäkin kirja piti minua otteessaan hyvinkin tiiviisti, sanoisinko jopa taianomaisesti.

-Maria

torstai 2. elokuuta 2012

Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla

Julkaistu 2012
Sarjan ensimmäinen osa


Takakansi: (luin kirjan muutamaa viikkoa sitten, joten kopion tekstin WSOY:n sivuilta)
"Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita. 


Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitataan elämän hinnalla.


Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.


Veronica Rossin esikoisteos kasvaa kolmiosaiseksi romaanisarjaksi, joka herättää antiutopisen tulevaisuuden eloon hätkähdyttävän väkevällä tavalla. Latautuneiden yksityiskohtiensa kautta se nostaa esiin ihmismielen haurauden ja musertamattoman voiman."


Arian äiti on lähetetty toiseen kapseliin - Autuuteen. Yhteydet Autuuteen ovat poikki, ja Aria yrittää saada tietoa turvallisuuspäälikön pojalta. Asiat menevät pahasti pieleen, ja Aria tapaa mysteerisen ulkopuolisen. Aria häädetään ulkopuolelle teoista, joita hän ei edes tehnyt - epävirallisesti. Kaikki muut luulevat Arian kuolleen, mutta Arian on opittava selviytymään paikassa, jossa on miljoona tapaa kuolla.

Vuorovetisten veriherran veli Perry, tuntee syvää yhteyttä veljen poikaansa Taloniin. Kun "Myyrät" sieppaavat Talonin, Perry lähtee pelastamaan häntä veljensä kiellosta huolimatta. Matkalla hän tapaa uudestaan Arian. Myyrän, jonka hän pelasti salaisella reissullaan Haaveella. Hän ottaa Arian mukaan matkalleen, koska aikoo vaihtaa Arian Taloniin. Yhdessä he aloittavat pitkän matkansa läpi monien vaarojen.


Arian ja Perryn maailmat kohtaavat hienolla tavalla. Aria pitää Perryä totaalisena villinä, ja Perryn kansa sanoo kapselissa asuvia ihmisiä myyriksi. Kaksi täysin erinlaista näkemystä muokkautuvat parin tutustuessa, eikä tunteilultakaan tulla välttymään. Tarinan kerrotaan molempien näkökulmasta, mutta se ei silti estä juonta kulkemasta sujuvasti. 


Itsellä on tullut luettua Tarkoitetun ja Deliruimin kaltaista distopiaa ennekin. Yleensä kyseisen genren kirjat ovat keskinkertaisia. Hieman tylsiä, mutta muuten hyviä. Paljaan taivaan alla oli parempi kuin olin kuvitellut. En tiedä miksi suhtaudun näihin kirjoihin aina niin ennakkoluuloisesti. Tarina on monipuolinen ja juoni koskettava. Siinä tulee hyvin esille sekin seikka, että pahoillakin ihmisilläkin on motiivinsa ja syynsä toimia omalla tavallaan.

Kirjassa oli kaikkein parasta oli Perryn ja Arian maailman näkemykset. Niin erilaiset, mutta silti kumpikin pitää paikkaansa nykymaailmassakin. Varallisuudet jakautuvat epätasaisesti, ja samalla kun muut elävät todella pitkään, toiset yrittävät selviytyä seuraavaan päivän. Miinuksia ei juurikaan ollut, mutta juoni olisi voinut olla hieman monimutkaisempi. Toisessa kirjassa kuitenkin aletaan selvitellä katastrofiin johtaneita syitä, joten se luultavasti paikkaa senkin puutteen.


Toinen osa, Through the Ever Night ilmestyy englanniksi tammikuussa, joten voisimme varmaan odottaa suomennosta kevääksi. 


- Anastasia

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Alex Capus - Léon ja Louise

Julkaistu: 2012


"Planeetta Maa oli vajaat neljä tuntia sitten kohdassa, jossa Kuu on nyt."
"Olimmeko me neljä tuntia sitten tuolla ylhäällä?"
"Tarkalleen tuolla ylhäällä", Léon vilkaisi rannekelloaan, "Minä repäisin neljä tuntia sitten puserosi viimeisen napin."



Ranska, Atlantin rannikko, 1918, kaksi rakastunutta seitsemäntoistavuotiasta. Léon on aseman sähköttäjä, Louise vie kuolinviestejä rakkaansa menettäneille. Sota koskettaa nuoria vain heidän välittämiensä viestien kautta - kunnes he haavoittuvat ja luulevat toinen toisensa kuolleen.
Kymmenen vuoden kuluttua he tapaavat Pariisin metrossa. Léon on mennyt naimisiin, mutta Louise valtaa hänen mielensä ja sydämensä, ja hän etsii tämän käsiinsä. Rakkaus on ennallaan, mutta Léonin avioliitto ja toinen maailmansota estävät taas heidän onnensa. Milloin he tapaavat toisensa? Milloin on heidän aikansa?
Léonin ja Louisen rakkaus kestää halki vuosikymmenten, läpi kahden maailmansodan ja ohi Léonin avioliiton. Saavatko Léon ja Louise jonakin päivänä toisensa? Onko heidän tarinallaan onnellinen loppu? Ja voivatko nämä kysymykset saada erilaiset vastaukset?



Aloittaessani kirjan lukemisen mietin, että jaksaisinko lukea kirjan loppuun asti, sillä tähän mennessä lukemani historialliset tarinat ovat olleet tylsiä ja pitkäveteisiä. Capus osoitti kuitenkin, että historiallisetkin tarinat voivat olla kiinnostavia ja mukanaan vieviä.
Léon ja Louise on varsin hurmaava rakkaustarina. Se on kepeä ja suloinen, eikä mielestäni mitenkään kovin raskaskaan, vaikka tapahtumat sijoittuvatkin ensimmäisen ja toisen maailmansotien aikoihin.
Tarina keskittyy ehkä enemmän Léonin omaan elämään ilman Louisea, mutta tottakai Louisekin siihen kuuluu Yvonnen ja lasten ohella.
Kirja perustuu Capusin oman isoisän elämäntarinaan, minkä vuoksi tarina upposi vieläkin syvemmälle sydämeeni. Kirja piti minua otteessaan hyvin tiukasti, ja sen lopettaminen oli hyvin haastavaa.



-Maria

perjantai 27. heinäkuuta 2012

Elina Rouhiainen - Kesytön

 Julkaistu: 2012
 Susiraja 1


 Takakansi:
"Kertasin mielessäni viime kuukausien tapahtumat. Äitini oli kuollut. Olin muuttanut pieneen kylään enoni 
luokse; enon, josta en ollut kuullutkaan vielä muutamaa kuukautta aikaisemmin. Minulle oli selvinnyt, että maailmassa oli paljon sellaista, minkä olin aina luullut olevan satua. Ihmissudet olivat totta, ja mikä merkillisintä, minä elin heidän kanssaan. 
    Ja laumanjohtajan poika oli juuri kertonut minulle, että hän oli valmis uhmaamaan omiaan, jotta voisi olla minun kanssani. Minun."


Raisan äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja Raisan täytyy muuttaa enonsa luokse Haukkavaaraan. Raisa ei ole koskaan kuullutkaan kyseisestä enosta, mutta hän haluaa selvittää äitinsä menneisyyden. Ensimmäisenä iltanaan Haukkavaarassa Raisa näkee metsässä suden. Suden pelottomuus jää Raisan mieleen, ja myöhemmin hän päättääkin maalata sudesta taulun. Haukkavaaran pienessä lukiossa hän tapaa Mikaelin. Mikaelilla on kaikkea; rahaa, kaunis tyttöystävä, suunnattomasti kunnioitusta ja valtaa. Raisa tuntee vetoa tummaan ja mystiseen Mikaeliin, ja Mikael kohteleekin häntä paremmin kuin Jenni, Mikaelin tyttöystävä, joka päätti ensitaapaamisella vihata Raisaa. Kaikki ei tunnu olevan kohdallaan, eikä Raisan uudesta ystävästä, Nikosta, tunnu olevan mitään hyötyä. Kun Raisan maalaama susimaalaus sotketaan, alkaa olla aika selvittää kylän salaisuus.


Kesytön on asetelmiltaan aika kliseinen. Sarrit tuovat kaikkine rahoineen mieleen Cullenit ja kaikke äärettömän hyvännäköiset ja kauniit kyläläiset käyvät aluksi hermoille. Kaikesta huolimatta kesytön yllätti. Kesytön on samalla suorapuheinen ja herkkä. Se yltää korkeammalle kuin lukemani suomalaiset fantasiakirjat yleensä.


Kun Raisa on saanut selville suuren salaisuuden, alkavat uudet ongelmat. 


Alku oli hieman ärsyttävä. En pitänyt siitä, kuinka käytetty tarinamalli oli, enkä Jennin käytöksestä. Miksi kaikissa tarinoissa pitää olla ilkeä narttu? Loppua kohti kuitenkin parani huomattavasti, ja ahminkin kirjan lopulta melkein yhdeltä istumalta. Parasta kirjassa oli Raisan luonne. Raisa ei suostunut alistumaan muiden tahtoon, ja piti kiinni omista unelmista, mikä on harvinaista. Yleensä paranormaalissa romantiikassa tyttö on mitäänsanomaton, jolla ei oikeastaan eden ole unelmia, mitä seurata. Loppuratkaisua en olisi osannut odottaa, mikä todisti taas kerran, että kirjailia on onnistunut luomaan poikkeuksellisen juonen.



- Anastasia